Kun joukko pääsi viimein kotiin, heidät otettiin riemulla vastaan. Miehensä ja vanhempansa menettäneet tietenkin surivat, mutta yleisesti ottaen matkaa pidettiin voittona ja kirotulle metsälle lähteneet saivat monta kiitosta osakseen. Haavoittuneet kiidätettiin ensi tiloissa sairaalarakennukseen, jossa he saisivat toipua rauhassa. Seuraavana päivänä surukulkue lähti hakemaan menehtyneitä taistelutantereelta. Amidae oli jäänyt kotiin valvomaan Mikon vuoteen vierelle. Neuvonantaja oli herännyt seuraavana päivänä ja päästetty sairaalasta pois siitä kolme päivää myöhemmin. Amidae oli niin iloinen saadessaan viettää aikaa Mikon kanssa, että hän jätti valtakunnan asioiden hoitamisen joksikin aikaa neuvostolle. Miko oli kieltänyt häntä murehtimasta sitä, jos hänen pelastamisensa olisikin ollut myöhäistä ja käski kiinnittämään huomiota heidän hiljalleen urilleen palaaviin elämiinsä.

Amidae odotteli kärsimättömänä. Mikä ihmeen yllätys Mikolla saattoi olla? Hän oli istuksinut parvekkeella jo kohta tunnin ja olisi jo kohta halunnut varjoon suojaan auringon paisteelta. Hän oli pukeutunut luonnonvalkoiseen, löysään paitaan ja rentoihin tummanruskeisiin housuihin ja hänen olisi tehnyt mieli vaihtaa vaatteitaan johonkin kevyempään niin lämpimänä päivänä. Samassa Miko saapui parvekkeelle vaaleassa, juhlavassa puvussa tukka yhtä pystyssä kuin aina. Amidae pudottautui alas kaiteelta ja käveli Mikoa vastaan. ”No, mikä se sinun yllätyksesi on? Mitä piilottelet selkäsi takana?” kuningatar kyseli. ”Anteeksi että jouduit odottamaan, mutta yllätykseni ei ollutkaan aivan ajallaan valmis ja sen piti jäähtyä hieman” Miko sanoi ja virnisti. ”Jäähtyä?” Amidae ihmetteli. ”Aivan niin”, Miko myönsi ja polvistui Amidaen eteen. ”Kas tässä. Tänä ihanana päivänä, muttei läheskään yhtä ihanana kuin sinä, kuningattareni Amidae, haluaisin kysyä sinulta erästä asiaa, joka tekisi minusta maailman onnellisimman haltijan koko Seleriassa ja sen ulkopuolella. Kysyisin sinulta, haluaisitko tulla vaimokseni ja ottaa minut mieheksesi?” puhuessaan Miko oli vetänyt selkänsä takaa esiin helmenvalkean sormuksen, jota koristi säkenöivä sininen jalokivi. ”Hän kosi minua! Hän todella kosi minua!” Amidae hihkui mielessään ja otti onnellisena Mikon sormuksen vastaan, joka oli ilmeisesti taottu vasta sinä päivänä valmiiksi, ja sen oli pitänyt jäähtyä tulikuumasta sopivaksi. ”Tietenkin, Miko, tietenkin tulen! Se olisi ihaninta mitä koskaan voisin tehdä”, Amidae vastasi. Miko nousi seisomaan ja he halasivat toisiaan hellästi. ”Arvelinkin että suostuisit”, Miko kommentoi ilkikurisesti. ”Arvelinkin että kysyisit joku päivä”, Amidae vastasi jonka jälkeen he molemmat nauroivat. Miko tarttui Amidaesta lujasti kiinni, ja sitten he hyppäsivät yhdessä parvekkeen reunalta. Mikon siivet kantoivat heidät korkealle autuaaseen sineen heidän allaan kiitävän järven ylle. Ujjivelos tööttäili heidän alapuolellaan iloisesti, ottaen sitten vauhtia ja lennähtäen itsekin taivaalle.
______________________
Tässäpä tämä novelli nyt sitten oli, toivottavasti joku on jaksanut lukea tämän alusta loppuun Tarkoituksenani oli piirtää tähän osaan vielä yksi kuvitus, mutta se vain jotenkin jäi, eikä sitä kai ole tulossakaan.. muttajoo, toivottavasti piditte!

Ja niin se toimikin. Sormus tuskin värähti korjatessaan vuotavan reiän Mikon olkapäässä niin, ettei arpeakaan jäänyt. Amidae huokasi helpottuneena. Miko oli yhä kalpea ja tajuton menetettyään paljon verta eikä hänen selviytymisensä ollut verenhukan takia aivan varmaa, mutta ainakin vuoto oli tyrehdytetty. Amidae laittoi sormuksen takaisin nimettömäänsä ja syleili sitten varovasti heikosti hengittävää ystäväänsä. Tajutessaan, että lähistöllä oli muitakin apua tarvitsevia Amidae irrotti otteensa Mikosta, selvitti kurkkuaan ja alkoi sitten järjestää etsijöitä etsimään elossa olevia, hätyyttämään haaskalintuja ruumiiden kimpusta ja tarkistamaan ettei lähistöllä piilotellut enää yhtään vihollista. Kuningatarta toteltiin mukisematta. Alkuinnostus voitosta oli vaihtunut tyhjään tunteeseen siitä, että heidän parhaita ystäviään oli kuollut ja makasi tuolla jossain henkihieverissä. Monta hyvää soturia ja maagia, monia perheellisiä ja monia nuoria lupauksia oli kaatunut siinä taistelussa.. mutta toisaalta, Korpinratsastajat oli kukistettu. Heidät oli lyöty viimeiseen mieheen.

Kaksi viikkoa myöhemmin Selerian kuningatar oli taas palatsinsa yläparvekkeella. Se päivä oli aluksi näyttänyt pilviseltä, mutta oli sitten kääntynyt mitä ihanimmaksi poutapäiväksi. Amidae istui parvekkeen kaiteella heilutellen jalkojaan ilmassa. Melkein menetettyään Mikon ja tajuttuaan kuinka tärkeä tämä hänelle olikaan, hän ei millään olisi malttanut pysyä erossa hänestä. Miko oli kuitenkin käskenyt häntä odottamaan parvekkeella, sillä hänellä oli tälle yllätys.

”Seis siihen paikkaan, arvon lady”, Argos käski ja soi kasvoilleen julman hymyn. Taistelu heidän ympärillään taukosi kaikkien jäädessä tuijottamaan johtajiensa tilannetta. Amidae koetti potkia itseään kauemmaksi välkehtivästä miekasta sen kuitenkin pysyessä helposti vaarallisen lähellä. Argos tallasi kuningattaren tunikanliepeen päälle estäen tätä enää peruuttamasta ja naulitsi tämän paikalleen katseellaan. ”Sinun on turha enää yrittää yhtään mitään. Viimeinkin minä voitan ja saan sormuksen itselleni! Jos antaudut ja pyydät oikein nätisti, saatat ehkä jäädä henkiin ja päästä palvelijakseni, kun olet niin kovin sievä”, Argos jutteli ivallisesti. Hän selvästi nautti asemastaan ja halusi nöyryyttää vihollistaan. Vaikka Amidae oli kauhuissaan, hän pystyi kuitenkin ajattelemaan selkeästi ja keksi kuinka voisi huijata Argosta.

”Hyvä on.. sinä voitit”, Amidae sanoi ja laski katseensa maahan ja jatkoi ”En olisi koskaan halunnut että näin kävisi..”. Sen jälkeen hän ojensi oikeaa kättään voitonriemuisen näköistä Argosia kohti. Tämä ei aavistanut mitään, vaan siirtyi Amidaen tunikan päältä yltääkseen sormukseen. Samalla hänen miekkansakin siirtyi kauemmaksi ja Amidaen tilaisuus koitti. Hän potkaisi vauhtia Argoksen nilkasta jotta voisi liukua kauemmaksi, nappasi sitten saamannopeasti pudottamansa miekan ja sivalsi sillä kohti hämmästynyttä Argosta silmiään kiinni puristaen. Heidän yleisönsä kohahti, ja hetken Amidae luuli epäonnistuneensa, mutta kuullessaan Argosin ähkäisyn ja tuntiessaan lämpimän nesteen valuvan kädelleen hän avasi silmänsä. Hän oli osunut Argosta rintaan, hänen yhä puristamansa miekka oli lävistänyt hänen kansaansa vuosisatoja piinanneen vihollisen. Hänen kätensä tahriintui Argoksen verestä, ja hän irrotti otteensa miekasta tämän vaipuessa heinikkoon. Amidae nousi seisomaan.
Argos ei enää liikahtanutkaan. Hänen ympärillään seisovat haltijat käyttivät Korpinratsastajien hölmistyneisyyttä hyväkseen ja surmasivat heidät yhteistuumin ennen kuin he ehtivät nostaa aseitaan. Sen jälkeen tasangolla vallitsi hiljaisuus. Nelisenkymmentä haltijaa kuningattarineen tuijotti toisiaan kaatuneiden toveriensa ja vihollistensa keskellä. Sota oli ohi. He olivat turvassa. Amidae alkoi nauraa ensin hysteerisesti, sitten oikeasti tajutessaan että he todella olivat voittaneet. Muutkin ilmaisivat iloaan ja ryhmittyivät halaamaan ja kättelemään toisiaan. Amidae oli juuri lähdössä lähemmäksi muita, kun hän muisti Mikon.

”Mistä tässä on kyse?” Amidae kysyi Mikolta, joka pyyhkäisi hikeä otsaltaan. ”Meidät on kavallettu. Yksi mukanamme tulleista kantoapulaisista oli nähtävästi ollut Argosin lähettämä vakooja, joka varmaankin hiipi raportoimaan johtajalleen, kun emme huomanneet ja näin hänen maaginsa osasivat varautua ja poistaa yllänne olleet suojaloitsut. Näin kun se huijariapulainen surmasi yhden meikäläisistä ja tajusin mistä on kyse”, Miko selitti.
”Ei voi olla totta!? Paholainen sen pojan periköön jahka saan hänet näköpiiriini –”, Amidae ärisi Mikon keskeyttäessä hänet. ”Hoidettu. Lävistin hänet tällä”, Miko sanoi heiluttaen veristä miekkaansa. ”Hienoa, edes se on saatu hoidettua. Äh! Tämä menee juuri niin kuin en olisi missään nimessä halunnut! Mitä jos me häviämme?” Amidae voihkaisi ja käänsi katseensa taisteluun. Argoskin oli liittynyt joukkoon ja kamppaili paraikaa Ferosta vastaan. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta kysymykseensä, sillä Miko oli jo palannut taistelukentälle. Ja hän oli luvannut Amidaelle pysyvänsä poissa vaarasta.. Kuningatar kokosi itsensä ja lähti hyökkäykseen kohti Argosia. Tämä ratkaistaisiin nyt, vaikka hän maksaisi siitä hengellään. Korpinratsastajat oli lyötävä, hänen kunniansa ei kestäisi jos he palaisivat kotiin täysin hävinneinä. Amidaen sisällä kiehuva raivo keltasilmäistä murhaajaa kohtaan ajoi häntä eteenpäin, ja kun hän viimein saavutti tämän, hän joutui loikkaamaan Feroksen kuolleen ruumiin yli.

”Sinä!” Amidae sähähti ja yritti iskeä Korpinratsastajien johtajaa valtikallaan, mutta tämä väisti iskun ketterästi ja hyökkäsi takaisin. ”Niin mitä?” Argos kähisi ja potkaisi tieltään entisen seuraajansa ruumiin. ”Sinä olet minun”, kuningatar ilmoitti ja iski jälleen. Hän ei sallisi Argoksen voittaa itseään, ei väliä vaikka tämä olisi voimakkaampi eikä hän voisi käyttää sormustaan, hän ei vain sallisi Argoksen voittaa.

Auringon noustessa korkeammalle kamppailu ei ollut enää niin kiivasta. Kumpikin osapuoli oli väsynyt, ja miekkaa oli heiluttelemassa enää puolet siitä määrästä haltijoita mitä alun perin oli. Amidae oli vaihtanut valtikkansa maasta löytyneeseen miekkaan, jotta voisi katkaista Argoksen kaulan sopivan tilaisuuden sattuessa. Tasangolla oli koko ajan katsottava jalkoihinsa, jottei olisi kompastunut kaatuneisiin haltijoihin. Kuningatarta itketti nähdä kaikki se veri ja tuho, mitä heidän kamppailunsa oli saanut aikaan. Vastapuolelaisten korpit leijailivat tasangon yllä, osa oli jo laskeutunut haltijanliha-aterialle. Amidae tunsi kuvotusta ajatellessaan joidenkin hänen alamaisistaan joutuvan syödyksi.

”Perääntykää! Nyt HETI!” Amidae huusi ääneen, mutta se oli jo myöhäistä. Hän kuuli ympäriltään vihaisia huutoja ja miekkojen helistelyä. Katsellessaan hätäisesti ympärilleen hän huomasi, että hänen etujoukkonsa oli piiritetty kolmesta suunnasta. Mustiin viittoihin pukeutuneet Korpinratsastajat lähestyivät vääjäämättä, ja hänen haltijansa vetivät hengenhädässä aseitaan tupesta. Miten heidät oli voitu nähdä? Miten Argos oli osannut katsoa suoraan hänen silmiinsä, vaikka hänen olisi pitänyt olla näkymätön? Amidae paransi otettaan valtikastaan, joka kävi hyvin myös lyömäaseesta, ja huusi niin kovaa kuin jaksoi taustajoukkoja tulemaan apuun ja etujoukkoja ryhmittymään taisteluasemiin.

Korpinratsastajia oli hieman enemmän kuin Amidaen alaisia, mutta hän aisti sormuksen avulla ettei heidän joukossaan ollut läheskään yhtä montaa maagia kuin hänen joukossaan oli. Tasanko täyttyi hetkessä vihaisista karjahduksista ja ulvahduksista haltijoiden vyöryessä toistensa kimppuun. Manauksia sinkoili sinne tänne ja niiden varalta olisi kannattanut olla silmät selässäkin ettei olisi joutunut tappavien kipunoiden uhriksi. Amidae väisteli, taisteli, suojasi ja tuli suojatuksi yrittäessään kaikin keinoin päihittää Korpinratsastajat. Tämä oli juuri sitä mitä hän oli pelännyt. He olivat joutuneet taisteluun, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä miten se oli voinut käydä mahdolliseksi. Kuningatar yritti rohkaista muita ajatuspuheellaan, mutta siitä ei kaiketi ollut kovin paljon apua paniikissa huitoville sotilaille ja maageille.

Kuusi päivää myöhemmin haltijajoukko kyyristeli pienessä metsikössä niittyjen keskellä. Heidän edessään levittäytyi puolen kilometrin pituinen tasanko, jossa kasvoi vain polvenkorkuista heinää ja muutama pensas. Tasangon toisella puolella alkoi synkännäköinen metsä, jonka lähes kaikki puut olivat kuihtuneet. Metsikkö heidän ympärillään oli vehreää, muttei kovin suurikokoinen, ja heidän sivuillaan ja takanaan metsiköstä puusto oli harvaa ja tiheiden pensaiden takia vaikeakulkuista. Piilo ei ollut maailman parhaita, ja heidän oli pitänyt edetä sinne hipihiljaa yön pimeydessä, mutta parempaakaan ei ollut saatavilla ja nyt oli tosi kyseessä. Lähistöllä ei näkynyt heidän lisäkseen ristin sielua, mikä oli Amidaen mielestä hyvä merkki. Hän oli kätkeytynyt Mikon ja maagijoukkojensa kanssa metsikköä reunustaviin pensaisiin, taustajoukot taas pysyttelivät metsikön takaosassa. Amidae tunsi Mikon siiven lohdullisen lämmön olkapäällään ja pidätti hengitystään. Kohta se tapahtuisi. Kun aurinko pilkistäisi puiden latvojen takaa hitusenkaan, hän käskisi etujoukon liikkeelle. Heidän ylleen oli jo langetettu näkymättömyys- ja suojaloitsuja, nyt heidän tarvitsisi enää hiipiä aukean keskelle, asettua riviin ja loitsia niin hyvin kuin taisivat.

Uutislähetys on noin 12 minuutin pituinen ja sisältää neljä eri juttua.

Löydät yläkoulun TV-uutiset Ylen Metakka-sivulta.

”Kuulkaahan. Minä uskon teihin ja siihen, että voimme onnistua kun yhdistämme voimamme! Sormuksestani ei ehkä ole vahingoittamaan ketään, mutta siksi juuri meidän on oltava ovelampia ja kokeiltava jotain uutta, mihin sormuksen mahtia voi käyttää. Sen ja teidän avullanne saamme tämän onnistumaan, vai mitä? Ettekö te olekin Selerian urheita haltioita, joilla on kissan ketteryys, haukan sielu ja neljän hevosen voimat? Kyllä! Me pystymme tähän, uskokaa vain. Näytetään Argosille mistä meidät on tehty!” Amidaen lopetettua ilman täytti heleä-ääninen kuoro, joka yhteen ääneen ilmoitti suostumuksensa, mistä Amidae tuli hyvin tyytyväiseksi. Hän oli ilmeisesti puhunut hyvin. Eturivissä seisova Miko hymyili ja iski kuningattarelle silmää.

”Hiljaisuutta, kiitos. Nyt joka ikinen maagi, kuka voi lähteä pohjoiseen, kokoontukoon palatsin kahdeksanteen ruokasaliin puolen tunnin sisällä, jonka jälkeen kerron teille mitä on tehtävä ja miten. Kaikki miekkaan ja jouseen kykenevät taas kokoontuvat samassa ajassa aseensa mukanaan palatsin kolmanteen ruokasaliin, jossa yliupseerini Feros opastaa teitä. Lisäksi tarvitsemme muutaman auttamishaluisen mukaan tavarankantajiksi ja vartijoiksi. Tusinan verran riittänee, päättäkää keskenänne ketkä lähtevät. Auttajat jäävät tänne aukealle kun muut palaavat koteihinsa, ja neuvonantajani Miko kertoo heille suunnitelmasta”, annettuaan ohjeet Amidae viittoi kädellään haltijoita toimimaan, ja lähti sitten kävelemään kohti palatsiaan, joka pilkotti hivenen puiden lomasta.

”Hei, tuo voisi toimiakin! Se todella voisi toimia.. Miko, sinä olet nero! Olen niin iloinen että nimitin neuvonantajakseni juuri sinut” Amidae innostui, ja laski kätensä Mikon kädelle hymyillen. ”Kiitä siipiä, ilman niitä olisit tuskin koskaan edes huomannut minua” Miko vastasi kiusoitellen. ”Höpö höpö! Tuollainen älykkyys paistaa kilometrien päähän!” Kuningatar naurahti ja tökkäisi neuvonantajaansa kylkeen, mikä sai hänetkin nauramaan. ”Esitän asian huomisaamuna neuvostolle, luulenpa että he pitävät siitä. Mutta jospa menisimme nyt sisälle nukkumaan, tästä on taas tulossa niitä viileitä öitä ja jalkani paleltuvat kohta” Amidae sanoi, ja Miko nyökkäsi hyväksyvästi. Ujjiveloskin lenteli parvekkeelle äännellen kuin torvi. Mikolla ei ollut omaa sielunlintua, mikä oli hänestä oikeastaan ainut huono asia mikä johtui hänen siivekkyydestään. Sen sijaan hän rakasti itse lentämistä, ja taituroi ilmassa päivät pitkät muiden katsellessa hänen menoaan miltei kateellisina. Amidae silitti joutsenensa päätä, ja kolmikko lähti sisälle sumun alkaessa hiipiä järveltä palatsin tienoille metsänrajaan.

Seuraavat päivät Amidae vietti lähes kaiken aikansa karttahuoneessa Mikon ja neuvoston jäsenten kanssa. Neuvosto oli ottanut ajatuksen Argosin metsän muuraamisesta vastaan aluksi epäillen, mutta alkoi pian pitää sitä oikein hyvänä ajatuksena, kun mitään parempaa ei ollut keksitty vuosikymmeniin. Joukko kävi läpi kaikki mahdolliset ongelmatilanteet ja ratkaisut niihin, neuvotteli, suunnitteli, mietti ja ehdotteli. Neljäntenä päivänä he saivat aikaiseksi toimivan suunnitelman, ja Amidae pääsi viimein haukkaamaan happea rauhalliseen metsään.

Kulkiessaan puiden lomassa hän katseli kiinnostuneena peuroja, jäniksiä, fasaaneja ja muita metsän eläimiä, jotka hyörivät hänen ympärillään. Koska haltijat olivat kasvissyöjiä eläimillä ei ollut mitään mitä pelätä, ja muuan utelias orava jopa hyppäsi kuningattaren olkapäälle. Amidae silitti sen pehmeää turkkia istahtaen sitten puun kannolle. Häntä huojensi ajatus siitä, että piakkoin hänen kansansa ongelmat saattaisivat olla ohi ja he saisivat elää pelotta. Samalla häntä hermostutti ajatus siitä, että jokin menisi mönkään. Mitä jos Korpinratsastajat hyökkäävät kun he ovat langettamassa loitsua? Mitä jos heillä ei ole tarpeeksi voimaa koko metsän ympäröimiseen? Mitä jos..

Amidae olisi halunnut ajatella positiivisesti, mutta se oli vaikeaa. Huomenna, kun hän pitäisi puheen ja esittäisi suunnitelmansa alaisilleen hänen olisi oltava vahva ja saatava muut uskomaan, että he onnistuvat. Jos kaikki epäröisivät, operaatio ei onnistuisi. Hänen olisi valettava haltijoihin uskoa ja itsevarmuutta, mutta hänestä tuntui välillä, ettei hän itsekään uskonut että he voisivat onnistua. Siinä istuessaan Amidae pakotti mielensä tyyneksi ja päätti, että nyt tai ei koskaan. Heidän olisi tehtävä se. Sitä paitsi Miko uskoi häneen täydestä sydämestään, mikä liikutti häntä syvästi. Miko oli niin kultainen.. hän haluaisi varmasti tulla mukaan etujoukkoon suojelemaan Amidaea, mutta kuningatar pelkäsi pahimman sattuessa hänen olevan helppo maalitaulu vihollisille isoine siipineen. Mikon päätä olisi kuitenkin hyvin vaikea kääntää.. jospa kaikki vain menisi hyvin ja hänen siivekkään ystävänsä ei tarvitsisi olla huolissaan hänen turvallisuudestaan.

”Kaikkea enkä paljon mitään. Olen huolissani Korpinratsastajien takia. Heidän toimistaan olisi jo korkea aika tehdä loppu, mutten tiedä miten”, Amidae kertoi. ”He ovat kyllä hyvin vakava ongelma.. kunpa voisimme käyttää sormusta heitä vastaan”, Miko tuumi ja kävi hänkin nojaamaan kaiteeseen. ”Tässä on melko turha jossitella sormuksesta, kun tiedämme, ettei se ole mahdollista. Ainoa, mitä voin sillä tehdä asian hyväksi, on pystyttää suojamuureja, jotteivät Argoksen kiroukset pääse kansamme kimppuun..” Amidae sanoi ja jatkoi sitten, ”Voisimme tietysti koota kaikki mahdolliset joukot ja hyökätä pohjoisen metsään, mutta en mielelläni ottaisi sitä riskiä että kokisimme tappion ja menettäisi monta hyvää miestä turhaan. Koska meillä ei ole tarkkaa tietoa Korpinratsastajien lukumäärästä, on lähes mahdotonta tietää kuinka paljon sotilaita tarvitsisimme. Ratsastajat jaksavat hyökätä niin usein, että heitä on ehkä monta osastoa, jotka suorittavat kunkin hyökkäyksen vuorollaan jos oikein osaan päätellä”

”Puhut asiaa. Mitä meidän sitten tulisi tehdä? Pystyttää sinun ja sormuksen sekä muiden maagejen avulla niin voimakas suojakenttä kaupungin ylle, ettei kukaan enää pääsisi ulos eikä sisään? Äh, huono idea. Se veisi kansamme ja lintuystäviemme vapauden, ehdotan ihan typeriä.. tai sitten voisimme marssia kirotun metsän eteen, ja langettaa sen ympärille läpitunkemattoman muurin, näin Argos olisi joukkoineen ikuisesti ansassa” Miko pähkäili päätään pudistellen.

”Totta, muurin loihtiminen meidän kaupunkimme ylle olisi typerää, mutta ajatus saman tekemisestä Argosin metsän ylle voisi olla hyvä, vaikka siinäkin on riskinsä. Jos lähdemme matkaan muutamankymmenen maagin joukolla ja Korpinratsastajat huomaavat meidät, olemme pahassa pulassa. Jos taas lähtisimme suurella joukolla joka pystyisi puolustamaan itseään, meidät voitaisiin havaita huomattavasti helpommin ja taistelu olisi melko varmasti odotettavissa, mistä en edelleenkään pitäisi.. ” Amidae sanoi.