Seleria -jatkonovelli osa 2
Amidae oli itsekin kerran vannonut käyttävänsä sormusta vain hyvään, niinpä Argosta vastaan oli vastedeskin taisteltava tasavahvoin joukoin. Amidae muisti virkaanastujaispäivänsä hyvin, vaikka hän oli silloin ollut vasta vähän päälle satavuotias. Juhlat olivat olleet upeat, kirsikankukkia oli leijaillut joka puolella ja hänen isänsä oli ollut haljeta ylpeydestä tyttärensä paistatellessa suosiossa. Nyt isä oli kuitenkin ollut kuolleena jo toistasataa vuotta, ja Amidaen oli ollut pärjättävä omillaan. Hän johtikin metsän siimeksessä asuvaa kansaansa hyvin ja oikeidenmukaisesti, ja oli siksi hyvin rakastettu hallitsija.
Yksi hänen suosikkitehtävistään oli olla osana sielunlinturituaalia, jossa nuoret haltijat saivat omat lintunsa. Selerian maan haltijoista linnut olivat pyhiä, ja nuoret vihittiin täysinäisiksi kansalaisiksi siten, että he soittivat suurella aukealla hallitsijan ja muun väen valvovan silmän alla okariinalla tietyn rituaaliin kuuluvan sävelen, jolloin juuri heidän oma lintunsa kuuli sen ja liihotteli aukealle heidän eteensä. Linnusta ja haltijasta oli tuleva elinikäiset ystävät, ja kunkin haltijan tulevaisuutta saattoi ennustaa heidän lintunsa lajin perusteella.
Amidaen sielunlintu oli lumivalkea joutsen, Ujjivelos nimeltään, josta hän oli erityisen ylpeä ja joka oli hänelle hyvin rakas. Haltijakuningatar oli ollut vain parikymmenvuotias soittaessaan itse okariinaa hänen isänsä tarkkaillessa häntä puun juurelta. Kun Ujjivelos saapui paikalle, koko kansa kohahti ihmetyksestä, sillä kukaan ei ennen ollut nähnyt aivan nokasta pyrstöön valkoista joutsenta. Amidae oli hyvin iloinen ystävästään, jonka kanssa hän vietti aikaa päivittäin ja jonka kanssa hän jutteli telepatian avulla niin iloistaan kuin murheistaankin.
Tällä hetkellä Ujjivelos oli kaiketi jossain lahdessa sukeltelemassa itselleen iltapalaksi vesiheiniä, mutta se palaisi kyllä, kunhan aurinko laskisi. Amidae värähti kylmästä, ja mietti pitäisikö hänen mennä jo sisälle. Vaikka Selerian päivät olivat ympäri vuoden lämpimiä eivätkä puut koskaan tiputtaneet lehtiään, yöt olivat ajoittain hieman viileitä – mutteivät sentään niin viileitä että mitkään kasvit paleltuisivat, silloinhan haltijoiden elämästä ei tulisi yhtään mitään. Amidaen ajatukset palasivat säästä takaisin Argokseen ja huoleen kansansa puolesta. Viime vuosina Korpinratsastajat olivat tiuhentaneet hyökkäystahtiaan, ja Selerialaisten oli yhä vaikeampi ja vaikeampi torjua heidät. Argoksen vallanhimo oli ilmeisesti järkkymätön, ja hän sai houkuteltua joukkoihinsa yhä uusia ratsastajia. Heitä sanottiin Korpinratsastajiksi, vaikka heillä ei ollut ratsastamisen kanssa oikeastaan mitään tekemistä. Sen sijaan usean ratsastajan sielunlintu oli korppi, varis, käki tai muu kierona pidetty lintu.