Löytäessään neuvonantajansa Amidae purskahti taas itkuun. Miko makasi maassa tiedottomana, nuoli edelleen olkapäässään törröttäen. Hänen ruumiinsa oli yltä päältä veressä, ja hänen siipensäkin olivat resuiset ja tahriintuneet verilammikossa. Amidae kumartui Mikon puoleen, ja veti nuolen hänestä hellävaraisesti pois. Osa sotilaista ja maageista ryhmittyi katsomaan heitä, osa puolestaan kiiruhti muiden loukkaantuneiden luo. Amidae kosketti Mikon rintaa. Hän eli vielä! Kaikkea ei sittenkään ollut menetetty. Kuningatar repi haltijamiehen paidan auki haavan kohdalta, ja otti sitten sormuksen sormestaan. ”Ole niin kiltti ja anna tämän toimia.. en tahdo menettää häntä”, Amidae ajatteli ja vei sormuksen haavan ylle. Hän ei ollut voinut käyttää sitä taistelussa millään tavalla, mutta nyt oli kyse auttamisesta ja hän toivoi sydämensä pohjasta sormuksen magian toimivan.

Ja niin se toimikin. Sormus tuskin värähti korjatessaan vuotavan reiän Mikon olkapäässä niin, ettei arpeakaan jäänyt. Amidae huokasi helpottuneena. Miko oli yhä kalpea ja tajuton menetettyään paljon verta eikä hänen selviytymisensä ollut verenhukan takia aivan varmaa, mutta ainakin vuoto oli tyrehdytetty. Amidae laittoi sormuksen takaisin nimettömäänsä ja syleili sitten varovasti heikosti hengittävää ystäväänsä. Tajutessaan, että lähistöllä oli muitakin apua tarvitsevia Amidae irrotti otteensa Mikosta, selvitti kurkkuaan ja alkoi sitten järjestää etsijöitä etsimään elossa olevia, hätyyttämään haaskalintuja ruumiiden kimpusta ja tarkistamaan ettei lähistöllä piilotellut enää yhtään vihollista. Kuningatarta toteltiin mukisematta. Alkuinnostus voitosta oli vaihtunut tyhjään tunteeseen siitä, että heidän parhaita ystäviään oli kuollut ja makasi tuolla jossain henkihieverissä. Monta hyvää soturia ja maagia, monia perheellisiä ja monia nuoria lupauksia oli kaatunut siinä taistelussa.. mutta toisaalta, Korpinratsastajat oli kukistettu. Heidät oli lyöty viimeiseen mieheen.

Kaksi viikkoa myöhemmin Selerian kuningatar oli taas palatsinsa yläparvekkeella. Se päivä oli aluksi näyttänyt pilviseltä, mutta oli sitten kääntynyt mitä ihanimmaksi poutapäiväksi. Amidae istui parvekkeen kaiteella heilutellen jalkojaan ilmassa. Melkein menetettyään Mikon ja tajuttuaan kuinka tärkeä tämä hänelle olikaan, hän ei millään olisi malttanut pysyä erossa hänestä. Miko oli kuitenkin käskenyt häntä odottamaan parvekkeella, sillä hänellä oli tälle yllätys.

perjantai, toukokuu 21, 2010, klo 21:32 .