Matka takaisin kaupunkiin oli ollut kaikille raskas niin fyysisesti kuin henkisesti. Haavoittuneita oli pitänyt kantaa koko matka, ja monia painoi huoli heidän selviämisestään ja murhe tasangolle jääneistä, joiden ruumiit voitaisiin hakea ja suorittaa hautamenot vasta kun he olisivat palanneet sinne uudelleen apujoukkojen kanssa. Amidaen sormuksen ansiosta kenellekään ei ollut jäänyt aukinaisia haavoja tai katkenneita luita, mutta sen sijaan haavoittuneiden ongelmina olivat olleet verenhukka ja taistelusta aiheutunut uupumus ja heikkous.

Kun joukko pääsi viimein kotiin, heidät otettiin riemulla vastaan. Miehensä ja vanhempansa menettäneet tietenkin surivat, mutta yleisesti ottaen matkaa pidettiin voittona ja kirotulle metsälle lähteneet saivat monta kiitosta osakseen. Haavoittuneet kiidätettiin ensi tiloissa sairaalarakennukseen, jossa he saisivat toipua rauhassa. Seuraavana päivänä surukulkue lähti hakemaan menehtyneitä taistelutantereelta. Amidae oli jäänyt kotiin valvomaan Mikon vuoteen vierelle. Neuvonantaja oli herännyt seuraavana päivänä ja päästetty sairaalasta pois siitä kolme päivää myöhemmin. Amidae oli niin iloinen saadessaan viettää aikaa Mikon kanssa, että hän jätti valtakunnan asioiden hoitamisen joksikin aikaa neuvostolle. Miko oli kieltänyt häntä murehtimasta sitä, jos hänen pelastamisensa olisikin ollut myöhäistä ja käski kiinnittämään huomiota heidän hiljalleen urilleen palaaviin elämiinsä.

Amidae odotteli kärsimättömänä. Mikä ihmeen yllätys Mikolla saattoi olla? Hän oli istuksinut parvekkeella jo kohta tunnin ja olisi jo kohta halunnut varjoon suojaan auringon paisteelta. Hän oli pukeutunut luonnonvalkoiseen, löysään paitaan ja rentoihin tummanruskeisiin housuihin ja hänen olisi tehnyt mieli vaihtaa vaatteitaan johonkin kevyempään niin lämpimänä päivänä. Samassa Miko saapui parvekkeelle vaaleassa, juhlavassa puvussa tukka yhtä pystyssä kuin aina. Amidae pudottautui alas kaiteelta ja käveli Mikoa vastaan. ”No, mikä se sinun yllätyksesi on? Mitä piilottelet selkäsi takana?” kuningatar kyseli. ”Anteeksi että jouduit odottamaan, mutta yllätykseni ei ollutkaan aivan ajallaan valmis ja sen piti jäähtyä hieman” Miko sanoi ja virnisti. ”Jäähtyä?” Amidae ihmetteli. ”Aivan niin”, Miko myönsi ja polvistui Amidaen eteen. ”Kas tässä. Tänä ihanana päivänä, muttei läheskään yhtä ihanana kuin sinä, kuningattareni Amidae, haluaisin kysyä sinulta erästä asiaa, joka tekisi minusta maailman onnellisimman haltijan koko Seleriassa ja sen ulkopuolella. Kysyisin sinulta, haluaisitko tulla vaimokseni ja ottaa minut mieheksesi?” puhuessaan Miko oli vetänyt selkänsä takaa esiin helmenvalkean sormuksen, jota koristi säkenöivä sininen jalokivi. ”Hän kosi minua! Hän todella kosi minua!” Amidae hihkui mielessään ja otti onnellisena Mikon sormuksen vastaan, joka oli ilmeisesti taottu vasta sinä päivänä valmiiksi, ja sen oli pitänyt jäähtyä tulikuumasta sopivaksi. ”Tietenkin, Miko, tietenkin tulen! Se olisi ihaninta mitä koskaan voisin tehdä”, Amidae vastasi. Miko nousi seisomaan ja he halasivat toisiaan hellästi. ”Arvelinkin että suostuisit”, Miko kommentoi ilkikurisesti. ”Arvelinkin että kysyisit joku päivä”, Amidae vastasi jonka jälkeen he molemmat nauroivat. Miko tarttui Amidaesta lujasti kiinni, ja sitten he hyppäsivät yhdessä parvekkeen reunalta. Mikon siivet kantoivat heidät korkealle autuaaseen sineen heidän allaan kiitävän järven ylle. Ujjivelos tööttäili heidän alapuolellaan iloisesti, ottaen sitten vauhtia ja lennähtäen itsekin taivaalle.
______________________
Tässäpä tämä novelli nyt sitten oli, toivottavasti joku on jaksanut lukea tämän alusta loppuun Tarkoituksenani oli piirtää tähän osaan vielä yksi kuvitus, mutta se vain jotenkin jäi, eikä sitä kai ole tulossakaan.. muttajoo, toivottavasti piditte!

tiistai, kesäkuu 1, 2010, klo 17:15 .